Kuntoutus
Ruudin käry paloi edelleen pienessä, mätänevässä asunnossa, jonka lattialla koiperhosten syömän patjan päällä lojui naisen rappeutunut ruumis. Huolimatta sen raadonkaltaisesta ulkokuoresta, se oli valitettavasti vielä hengissä. Sen vaistot vetivät sen kallon pois tieltä juuri ajoissa estääkseen luotia osumasta siihen; vaikka se kaipasi tuonpuoleiseen, jokin piti sitä kahlittuna todellisuuteen, johon se oli tuomittu elämään. Kukaan sen naapureista ei tullut hakkaamaan ovelle laukauksesta huolimatta, sillä kukaan tässä talossa ei välittäisi, vaikka atomipommi pudotettaisiin tämän paskaisen, huonokuntoisen kerrostalon päälle, kunhan he saisivat viettää viimeiset hetkensä kännissä tai pilvessä. Kukaan tässä rakennuksessa ei ollut onnellinen, eivätkä he haluaisi estää naapureidensa pakoyrityksiä tästä maailmasta. Joku tulisi raahaamaan sen mädäntyvän ruumiin pois muutaman illan kuluttua, välittämättä lasinsirpaleista jotka siihen tarttuisivat kiinni. Mutta todellisuudessa se joutuisi pyytämään anteeksi siltä raukkahengeltä, joka tulisi sen ruumiin noutamaan, sillä ei se saanut itseään hengiltä, vaikka kuinka yrittäisi. Se vaan saisi haaskattua muiden kärsivien ihmisten aikaa.
Muutaman minuutin, tunnin, tai ehkä jopa kokonaisen päivän jälkeen, aikaa on vaikea mitata kun olet lähes jatkuvasti usean eri päihteen vaikutuksen alaisena, jokin alkoi väristä patjan vieressä. Konemaisesti, nainen liikutti kättään saadakseen siitä kiinni, ja sanattomasti vastasi puhelimeen.
“Toimistolle. Nyt.” Yhtä nopeasti kun puhelu oli alkanut, se katkesi. Luurin toisessa päässä oleva nainen kuulosti tavanmukaisesti hyvin vakavalta. Kai sen nyt täytyi nousta ylös. Jos se nyt sitten oli vielä elossa, työpaikan menettäminen olisi jopa kuolemaa kehnompi kohtalo. Muutaman kilometrin päässä, korkean toimistorakennuksen keskiosassa, istui vaaleahiuksinen nainen toimistossaan, odottaen. Hän tiesi, että hänen komentoansa noudatettaisiin, vaikka siinä kestäisikin hetki. Paikasta toiseen käveleminenhän kestää pidempään humalassa.
Ja siinä kesti hetki, mutta lopulta raadonkaltainen nainen saapui huojuen toimistoon likaisissa, osittain veren, osittain oksennuksen peittämissä vaatteissaan, vaaleanpunaisiksi värjätyt hiukset sekaisin ja kasvot kuin mädäntyneellä ruumiilla. Se mutisi jotain kovaäänisesti, mutta vaaleahiuksinen nainen ei saanut siitä mitään selvää, mikä sai hänet huokaamaan. Hän oli liian tottunut tällaiseen käytökseen ollakseen todellisesti pettynyt, hän tunsi oikeaa sääliä edessään seisovaa naista kohtaan.
“Kim, kulta, istu sentään alas ennen kuin pyörryt.” Oman nimensä kuuleminen toi Kim-nimisen naisen takaisin todellisuuteen, ainakin väliaikaisesti. Kukaan ei ollut kutsunut häntä nimeltä varmaan yli puoleen vuoteen, varsinkaan Pomo. Niin kävi vain, jos hän oli todellisessa lirissä. Mutta tämä ei ollut toimiston perällä oleva sairastupa, jossa hän on useaan kertaan herännyt vakavasti haavoittuneena, molemmat jalat haudassa, josta hänet oltiin revitty pois työn vuoksi. Tämä ei ollut tilanne, jossa hänen nimeään käytettäisiin noin hellästi, ihan kuin hän olisi taas tekemässä kuolemaa. Se tarkoitti hänelle vain yhtä asiaa.
“Oonks mie saamassa potkut?” Hän kähisi, selkeästi jo itkun partaalla, mikä sai hänen pomonsa häkeltymään.
“Ei ei ei, Kim, istu nyt alas, älä nyt ylireagoi. Kaikki on ihan hyvin.” Hän puhui harjoitellusti, aivan kuin hän olisi vetänyt tämän saman rutiinin useita kertoja uransa aikana, aina saman näyttämöparin kanssa, ja kuten aina, hänen parinsa istui alas.
“Tietenkin tämä liittyy työhösi, mutta et sinä sitä ole menettämässä. Olet aivan liian tärkeä osa ryhmäämme. Mutta viime aikoina-”
“Mut mitä? Pitääks mun jäähä taas toimistolle hoitaa paperihommia? Ku miehä sanoin jo, mie oon niissä iha per-”
“Hys.” Pomo peitti Kimin suun kädellään, hapan ilme kasvoillaan.
“Kuten olin sanomassa, viime aikoina käytöksesi on huolestuttanut minua. Olet tullut toimistolle myöhässä joka kerta kun sinut on tänne kutsuttu, et ole huolehtinut muista velvollisuuksistasi, ja työsi laatu on romahtanut huomattavasti. Olet jättänyt enemmän ja enemmän mahdollisia johtolankoja poliisin löydettäviksi. Ole kiitollinen siitä, että siivoojamme vaivautuvat korjaamaan sinun virheitäsi jatkuvasti.”
Kim häkeltyi, eikä vastannut mitään. Jos nämä eivät sitten olleet potkut, niin mitä tässä sitten oltiin keskustelemassa?
“Kim, olemme yrittäneet sietää ongelmiasi, mutta ne ovat liian vakavia voidaksesi työskennellä täällä. Joten!” Pomo taputti käsiään yhteen, yrittäen luoda edes pientä innostuksen määrää hänen edessä istuvan raadon kasvoille.
“Sinut siirretään asumaan maaseudulle kunnes toivut ongelmistasi! Olen yrittänyt saada tätä tapahtumaan varmaan jo pari vuotta, mutta kukaan kontakteistani ei ollut saatavilla ennen kuin nyt!”
Pomo jatkoi selittämistään, mutta Kim oli jo kaukana poissa, syvällä omissa ajatuksissaan. Maaseudulle? Kunnes hän toipui ongelmistaan? Kaupunki, jossa hän asui oli valtava, varmaan kokonaisen valtion kokoinen. Hänellä ei ollut mitään helvetin hajua, kuinka kauas hänet aiottiin lähettää. Mitä hän siellä edes tekisi, jos hänen oli tarkoitus mennä sinne “paranemaan”? Jotain ihmeen ryhmäterapiaa kuten televisiosarjoissa? Ja ryhmistä puheenollen, eivätkö kaikki jotka asuivat landella tunteneet toisensa? Miten hänen oli tarkoitus muuttaa johonkin pieneen kylään, jossa ei varmaankaan luotettaisi ulkopuolisiin, varsinkaan sellaisiin, jotka tulivat sinne ainoastaan koska heillä oli päihdeongelma? Jos hän kieltäytyisi menemästä, saisiko hän sitten oikeasti potkut?
“Hei! Maa kutsuu.” Hänen pomonsa ei näyttänyt tyytyväiseltä siihen, että joutui taas vetämään Kimin takaisin todellisuuteen.
“Yritä nyt vähän edes keskittyä. Eden on ihan mukava paikka, ja Adam tulee kohtelemaan sinua hyvin, vaikka alkoholismisi sanoisi toisin. Tämä kaikki on sinun parhaaksesi, Kim. Maksamme sinulle peruspalkan jolla selvitä, ja kun olet taas työkykyinen, pääset takaisin töihin ja voimme jatkaa kuten yleensä, eikö niin?” Hänen jäinen katseensa ei sopinut yhtään lempeään hymyyn, joka istui kuin valettu hänen kasvoillaan. Se kertoi, että hän ei ottaisi vastaan vastalauseita, vaikka ne olisivat kuinka hyvin perusteltuja.
Kim tuhahti. “No kai mie nyt meen sinne jos nyt kerta o pakko.” Hän tiesi, että olisi täysin turhaa sanoa mitään vastaan tässä vaiheessa.
“Mahtavaa! Hyvä että ymmärrät tilanteen, Kim. Älä turhaan lähde pakkaamaan, tiedän jo, ettei sinulla ole siellä kotona mitään tärkeää, jota tuoda mukanasi.” Vaikka Kim tiesi että tämä oli totta, sen kuuleminen silti kirpaisi aika pahasti.
“Odota täällä toimistolla, mene ja ota vaikka torkut sairastuvassa. Tulen hakemaan sinut sieltä kun on aika lähteä,” Pomo sanoi, ja alkoi sanattomasti hoputtaa Kimiä pois toimistostaan. Kim teki kuten käskettiin, ja noustuaan horjui hitaasti sairastupaan, jossa hän romahti lähimmän leposijan päälle.
Häntä väsytti ihan helvetisti. Vaikka hän tiesi, että hänen elämäntapansa eivät olleet hyväksi hänelle, hän ei halunnut muuttaa niitä. Kuinka hänen oli tarkoitus sietää tätä helvettiä jossa hän joutui elämään ilman aineita, jotka saivat osan tuskasta katoamaan juuri sen verran, että hän voisi keskittyä selviytymään hengissä? Hänen kaltaisille ihmisille, jotka eivät olleet lain silmissä olemassa ja joiden kuolinilmoitukset oli julkaistu lehdissä vuosia sitten, ei ollut muita vaihtoehtoja trauman käsittelyyn kuin itsehoito tai itsemurha. Ja vaikka hän olikin yrittänyt useita kertoja, Kim ei koskaan onnistunut jälkimmäisessä.
Mutta nyt oli olemassa ja saatavilla uusi vaihtoehto, eikä ollut varma siitä. Jos hän lähtisi kuntoutukseen, hän menettäisi kaiken, mitä hän oli. Hän ei ollut mitään muuta kuin palkkatappaja, jolla ei ollut muita harrastuksia kuin kaljan kittaaminen ja ajoittainen itsesääliin hukkuminen. Jos hän sitten paranisi, niin mitä hänestä olisi jäljellä? Olisiko se periaatteessa henkinen kuolema, vai jotain ihan muuta? Olisiko sellainen ego-kuolema hänelle hyväksi, vai tekisikö se hänestä lopullisesti tyhjän ihmisen, pelkän kuoren, jonka sisällä ei ollut mitään?
Hän ei vielä voinut tietää, eikä voinut kukaan muukaan. Ehkä hän saisi sen selville, jos hän yrittäisi edes hieman.